Kun liike katosi lasten arjesta, rakenteet jäivät paikoilleen

Lasten arki on muuttunut nopeasti. Liike, joka ennen tuli luonnostaan koulumatkoista, pihaleikeistä ja pienistä askareista, on vähentynyt. Auto tuo perille, ruutu vie huomion ja ulkona ollaan vähemmän kuin ennen. Lasten arki on passiivisempaa, mutta rakenteet perustuvat yhä pitkiin istumisiin, suuriin ryhmiin ja odottamiseen.

Sekä varhaiskasvatussuunnitelma että perusopetuksen opetussuunnitelma tunnistavat liikkeen merkityksen. Niissä korostetaan toiminnallisuutta, lasten osallisuutta ja liikettä osana oppimista.

Mutta se kuuluisa paperi ei yksin muuta arkea.

Käytännössä isot opetusryhmät – jopa 60–70 oppilasta samassa tilassa – tiukat aikataulut ja tilojen rajallisuus lisäävät kuormitusta ja jättävät liikkumisen helposti sivurooliin. Kyse ei ole tiedon puutteesta, vaan siitä, että rakenteet eivät anna tilaa toteuttaa sitä, minkä kaikki jo tunnistavat.

Kun energia jää purkamatta, se näkyy heti. Lapset väsyvät, turhautuvat ja keskittyminen katoaa. Erityisen vaikeaa tämä on vilkkaille ja niille, joilla on ADHD-tyyppisiä piirteitä.

Huomaamatta syntyy kierre, jossa lapsi saa pääosin negatiivista palautetta ja oppii näkemään itsensä ongelmana.

Lasten kyky keskittyä, hallita impulsseja ja odottaa on vasta kehittymässä. Se on lapsuudelle tyypillistä, mutta tekee pitkästä paikallaanolosta erityisen raskasta. Silti odotamme heidän tekevän juuri sitä, mihin heillä ei vielä ole valmiuksia. Kun tästä seuraa levottomuutta, siihen vastataan usein kurilla ja huomautuksilla.

Huomaamatta syntyy kierre, jossa lapsi saa pääosin negatiivista palautetta ja oppii näkemään itsensä ongelmana. Pitkällä aikavälillä tämä ei näy vain keskittymisessä, vaan myös itsetunnossa ja suhteessa koko koulunkäyntiin. Jos emme muuta rakenteita, kasvatamme lapsia, joille koulu on ennemmin selviytymistä kuin oppimista – eikä sitä halua meistä kukaan.

Samaan aikaan ulkoista kuormitusta ja informaatiotulvaa tulee joka tuutista. Moni lapsi ei kykene käsittelemään sitä ilman ongelmia, eivätkä siihen pysty monet aikuisetkaan. Ei ole mikään ihme, että oireilu lisääntyy. THL:n luvut kertovat, että jo yli joka kymmenes alakouluikäinen poika saa ADHD-diagnoosin.

Se, että diagnooseja tehdään enemmän, kertoo myös paremmasta tunnistamisesta, mutta samalla siitä, että rakenteet eivät tue lasten tarpeita riittävästi. Lapset eivät ole geeneiltään muuttuneet muutamassa vuodessa. Se, mikä on muuttunut on arki.

Mikä siis keinoksi? Liike.

Oireiden paikkaaminen kurilla tai diagnooseilla on usein pelkkää oireiden laastarointia – ikään kuin kyse olisi yksittäisistä piirteistä, vaikka todellisuudessa ne korostuvat laaja-alaisesti monissa lapsissa – ympäristössä, joka ei palvele tarkoitustaan.

Liikkeellä en tarkoita vain pieniä taukoja. Kyse on aidosti siitä, että lapset saisivat päivittäin sykkeen ylös ja hien pintaan. Tähän on olemassa monia keinoja, joita emme hyödynnä tarpeeksi. Ulkona oppiminen on yksi niistä: ympäristö, joka tarjoaa tilaa, virikkeitä ja liikkeen luonnollisen yhteyden oppimiseen. Kun liike ja oppiminen nivotaan yhteen, molemmat vahvistuvat.

Kun haluamme vähemmän oireita ja pahoinvointia, enemmän oppimista ja hyvinvointia, on meidän päivitettävä toimintamallit vastaamaan nykypäivän tarpeita. Liike on lääke.