Työkyvyn alenema ei katoa päätöksellä: Linjaus olisi reilua avata uudelleen
Meidän yrityksemme arvoihin – ja omiin arvoihini – kuuluu ajatus, että ketään ei jätetä. Siksi olemme useiden vuosien ajan työllistäneet myös henkilöitä, joilla on pysyvä työkyvyn alenema.
Hämeen Sanomat kirjoitti ansiokkaasti Lotan tarinasta (15.9.), jossa työt loppui palkkatuen päätyttyä. Hän oli meillä töissä. Tärkeä ja pidetty työntekijä monella tavalla. Lotan työ ei ollut vain näennäistä. Hän hoiti tehtäviä, jotka muuten olisivat jääneet tekemättä tai kuormittaneet mitoitushenkilöstöä. Hän teki sen hyvin ja samalla hän toi työyhteisöön iloa ja lämpöä omalla persoonallaan.
Nyt Lotta saa neljä euroa päivässä työosuusrahaa. Aiemmin hän sai tessin mukaista palkkaa työtuntiensa mukaan. Ero on melkoinen, ja se on seurausta päätöksestä, joka ei ole lakimuutosten sanelema vaan TyöHämeen oma linjaus.
Käytännössä pysyvän työkyvyn aleneman omaavilta on poistettu palkkatuki. Tuki suunnataan vain niille, joiden työllistymiselle nähdään polku avoimille työmarkkinoille. He, joille tuki on ollut ainoa väylä työelämään, rajattiin pois.
Tämä linjaus on ollut Työ Hämeen osalta juuri sitä tavaraa, jota tunkion puolella lapioidaan.
Pysyvä työkyvyn alenema ei katoa päätöksellä. Sen kanssa eletään koko elämä. Tuen tarve jatkuu tavalla tai toisella ja niin sen tuleekin olla. Ei jokaiselle samaa, vaan jokaiselle tarpeen mukaan. Periaatteella, että kaikki ovat oikeuksien ja mahdollisuuksien kanssa samalla viivalla.
On myös hyvä muistaa, että palkkatuki ei koskaan kata koko palkkaa. Työnantaja maksaa aina osan ja kantaa vastuun työsuhteesta.
On helppoa ajatella, että työnantaja voisi aina vähentää tunteja ja maksaa palkkaa itse. Mutta silloin osa tehtävistä jäisi tekemättä ja kyse olisi enemmän hyväntekeväisyydestä kuin aidosta työllistämisestä. Ilman palkkatukea palataan helposti ympyrään, jossa ihminen on töissä lähinnä paperilla, ja työ muistuttaa enemmän päivätoiminnan askareita kuin oikeaa työtä.
Tuen vaikutuksia ei voi mitata vain sillä, kuinka moni siirtyy tuetulta työltä kokonaan tuettomalle, eikä se lähtökohtaisestikaan onnistu kuin osalta.
Pitää kysyä: mikä merkitys on sillä, että ihminen on osa työyhteisöä, saa palkkaa ja tuntee olevansa tarpeellinen? Mikä merkitys on sillä, että arki rullaa, itseluottamus kasvaa ja syrjäytymisen riski vähenee?
Nämä ovat asioita, jotka näkyvät suoraan ihmisen hyvinvoinnissa ja samalla myös yhteiskunnan kustannuksissa, meidän kaikkien lompakossa.
Siksi olisi reilua avata tämä linjaus uudelleen. Jos emme halua tukea niiden työllistymistä, joiden työkyky on alentunut heistä riippumattomista syistä, niin sanotaanpa se rehellisesti ääneen. Jos taas haluamme, meidän pitää hyväksyä, että se maksaa ja että tulokset mitataan ihmisarvossa, osallisuudessa ja siinä, että pidetään ne ihmiset kiinni työssä.
Olen nähnyt nämä vaikutukset läheltä jo useamman ihmisen osalta. Päätöksellä katkaistaan paikoin ainoa väylä työelämään niiltä, jotka sitä kaikkein eniten tarvitsisivat. Muutosta tarvitaan.