Yhteiskunnallinen diagnoosi: Hallinto suojelee itseään

Suomi elää ajassa, jossa väestö vähenee, mutta rakenteet käyttäytyvät kuin kasvu jatkuisi. Syntyvyys kyykkää, ihmiset elävät pidempään ja yli 70-vuotiaita on jo yli miljoona, mistä on syytä olla ylpeä! Päätöksenteko perustuu silti ajatukseen, että vanhat keinot ratkaisivat uuden ajan ongelmat.

Meillä on taipumus suojella sitä, mikä kerran toimi. Ohjaamisesta ja kontrollista on tullut itseisarvo. Sen sijaan, että kysyttäisiin, miten asiat voisivat onnistua, keskitytään siihen, mitä kaikkea pitää varjella.

Palvelusetelit, kaavoitus, elinkeinopolitiikka – sama malli toistuu kaikkialla: hallinto suojelee itseään. Avoimuuden välineistä on tullut oman rakenteen optimointia. Palveluseteli, jonka pitäisi lisätä perheiden valinnanvapautta, toimii keinona säätää, miten kaupungin omat paikat täyttyvät.

Kaavoituksessa haluttaisiin määritellä tarkasti, miltä rakennuksen pitää näyttää ja mistä se tehdään. Mutta kukaan ei rakenna liian pitkälle määrättyä. Kun kustannukset kasvavat, joku maksaa, ja kysymys kuuluu: kuka on silloin valmis ostamaan? Liian tiukka ohjaus nostaa hintoja ja tappaa kiinnostuksen. Silloin ei rakennu mikään. Sama virhe toistui hyvinvointialueuudistuksessa. Sen piti yhdistää osaamista, mutta yksityiset jätettiin tietoisesti ulos. Ei siksi, etteikö niiden osaamista tarvittaisi, vaan siksi, että kontrolli ja idealismi ajoivat yli luottamuksen ja yhteistyön.

Kun hallinto alkaa suojella omaa ihannettaan, se menettää yhteyden todellisuuteen

Kun hallinto alkaa suojella omaa ihannettaan, se menettää yhteyden todellisuuteen. Tuloksena syntyi järjestelmä, joka suojelee itseään enemmän kuin ihmisiä.

Kunnissa on nyt painetta tarkastella palveluverkkoa ja pienentää sitä, mutta samaan aikaan investoidaan uuteen. Tehdään miljoonaluokan investointeja ja sidotaan tulevien vuosien rahat, vaikka väestöpohja kapenee. Se kertoo itsessään kaiken: rakenteita ylläpidetään kuin ne olisivat itse tarkoitus.

Ongelma on siinä, että mittaamme hetkeä, emme vaikutusta. On helpompi raportoida, mitä tehtiin, kuin kysyä, mitä siitä seurasi. Hallinnon tehtävä olisi varmistaa, että sääntelyn sisällä on tilaa onnistua. Kaupungin tehtävä on luoda maaperä, jossa ihmiset ja yritykset voivat toimia ja hyödyntää osaamistaan – ei omalla toiminnallaan vaikeuttaa tekemistä.

Monille on helpompi pysyä kiinni menneessä kuin ymmärtää, että aika on muuttunut. Se on inhimillistä, mutta päätöksenteon kannalta riski. Kun mittarit mittaavat tekemistä ja ajattelu pysyy vanhassa, tulos on juuri sen näköinen: paljon toimintaa, vähän muutosta.

Kyse ei ole vain taloudesta vaan rakenteista. Politiikan tehtävä ei ole luvata kaikkea, vaan tunnistaa, mitä yhteiskunta kykenee ylläpitämään. Päätösten arvo mitataan siinä, mitä ne mahdollistavat. Kaupunki ei ole yritys, mutta sen tulisi ajatella kuten vastuullinen toimija: huolehtia siitä, että tekeminen on kestävää, läpinäkyvää ja järkevää. Sen tehtävä on pitää arki käynnissä, palvelut saavutettavina ja tulevaisuus mahdollisena niille, jotka tekevät. Ja sen sijaan, että kunnat kilpailisivat keskenään, meidän tulisi rakentaa yhteinen kenttä, jossa yhteistyö on luonnollinen tapa edetä.

Yhdessä on mahdollista tehdä vähemmän päällekkäistä, mutta enemmän vaikuttavaa. Se ei vaadi uusia rakenteita, vaan uudenlaista ajattelua.

Yhteiskunnallinen diagnoosi on lopulta yksinkertainen: me haluamme päättää, vaikka pitäisi rakentaa luottamusta siihen, että hyvin tehty rakenne toimii ilman jatkuvaa päättämistä.